Journalismia ay-lehdissä

Mitä siellä Hakaniemessä tulikaan vuosien aikana kirjoitettua? Eläkkeellä olevat päätoimittajat kertovat.

Tässä jutussa kolme entistä SAK:laisen lehden päätoimittajaa kertoo, millaista takavuosina oli tehdä ay-lehteä, millaisia työelämän juttuja syntyi, millaista oli lukijapalaute, miten digitalisaatio näkyi ja tuntui heidän työssään.

Lehdistä kaksi, Metalliliiton Ahjo ja SAK:n Palkkatyöläinen, kuopattiin päätoimittajien eläkkeellelähdön jälkeen. Ahjon päätoimittaja Heikki Piskonen jäi eläkkeelle 2015 ja Ahjo muuttui 2017 Metallin seuraajaksi syntyneen Teollisuusliiton Tekijä-lehdeksi.

Palkkatyöläisen ilmestyminen loppui 2016. Lehden viimeisenä päätoimittajana ollut Aino Pietarinen jäi seuraavan vuoden alusta eläkkeelle.

Kolmas eli Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton AKT-lehti jatkaa ilmestymistään. Sen päätoimittajana ollut Mikko Karlsson siirtyi eläkkeelle 2016.

Niin, mitä sitä loppujen lopuksi tulikaan kirjoitettua menneinä aikoina? Aino Pietarinen, joka aloitti toimittajana Palkkatyöläisessä 1985, kertoo:

– Tuli kirjoitettua aika monta juttua työelämästä, pätkätöistä, työn tekemisestä työpaikoilla ja edunvalvonnasta niin työpaikoilla kuin SAK:laisissa liitoissakin. Ja mikä parasta, sain seurata työelämän ja työn tekemisen muutosta, jolle ei ole loppua näkyvissä.

Samaa sanoo Heikki Piskonen. Kaikkea mahdollista kirjoitettiin. Parasta työssä oli, kun pääsi työpaikoille jututtamaan liiton jäseniä.

– Pääluottamusmiesten, työsuojeluvaltuutettujen ja ammattiosastoaktiivien sekä rivijäsenten haastatteluja, laajoja työpaikkajuttuja maan alta ja päältä, juttuja Euroopan unionista, kotimaan taloudesta, politiikasta, työmarkkinoiden sekä ay-liikkeen ja työnantajaleirin muutoksesta, kulttuuriakin, Piskonen listaa.

Piskonen tuli 1986 Metalliliittoon sisäiseksi tiedottajaksi. Ahjon päätoimittajana hän toimi kahteen otteeseen, 1989–2002 ja 2006–2014. Piskonen oli lehden pitkäaikaisin päätoimittaja.

Mikko Karlsson kertoo, että niitä työpaikkajuttujahan Hakaniemessä tehtiin, kun lukijat eli liiton jäsenet niitä halusivat.

– Niitä oli mukava tehdä. Samalla oppi tuntemaan jäseniä ja heidän työtään, hän kertoo.

Karlsson tuli AKT-lehteen 2004 TUL-lehdestä, joka sijaitsi myös Hakaniemessä. Hän oli lehden päätoimittajana 17 vuotta. AKT-lehdessä vierähti 12 vuotta.

– Hakaniemi tuli tutuksi, Karlsson naurahtaa.

TONTTI OLI LAAJA

Hakaniemen maisemat tulivat tutuiksi myös Palkkatyöläisen eli tuttavallisemmin ”Palkkiksen” toimittajalle Aino Pietariselle.

– Sain kirjoittaa tärkeistä ja kiinnostavista aiheista, tavata työpaikoilla kiinnostavia ihmisiä, oman työnsä ja työpaikkansa asiantuntijoita, työntekijöitä ja luottamushenkilöitä. Koskaan ei ollut vaikeuksia päästä jutuntekoon työpaikoille, koska niillä haluttiin kertoa asioista nimenomaan Palkkatyöläiselle.

Pietarinen kertoo oppineensa paljon, sillä Palkkiksen tontti oli laaja, kuten eri ammattiliitot saman katon alle koonneen keskusjärjestön.

– Juttuja kirjoitettiin niin työsuojelusta kuin sosiaalipolitiikasta, työpaikkojen edunvalvonnasta tai tupoista sekä itse työn tekemisestä ja siitä, mitä duunarit ajattelivat omasta työstään. Sain myös seurata läheltä työmarkkinapolitiikkaa ja sopimustoimintaa.

Pietarinen piti tärkeänä seurata työelämän tutkimusta, jonka tulokset hiipivät varsin hitaasti käytäntöön. Hän kertoo, että työelämän muutoksen tiellä oli tuolloin ja on varmaan vieläkin muutosvastarinta, haluttomuus uudelleenkoulutukseen jne.

– Ainakaan minun aikanani työpaikoilla ei vielä ymmärretty jatkuvan koulutuksen merkitystä, vaikka vahva ammattitaito ja osaaminen onkin parasta työsuhdeturvaa.

EU:TA RAUTALANGASTA

Mitkä olivat päätoimittajien mielestä sykähdyttävimmät ja yhteiskunnallisesti vaikuttavimmat jutut?

– En tiedä, oliko vaikutusta, mutta yritimme useassa jutussa vääntää rautalangasta, miksi metallityöläisen kannalta Suomen oli järkevää liittyä Euroopan yhteisöön eli nykyiseen EU:hun, Piskonen muistelee aikaa ennen vuonna 1995 alkanutta Suomen EU-jäsenyyttä.

Sekä Palkkiksessa että Ahjossa oli muutama vakituinen toimittaja sekä avustajia, jotka kirjoittivat erityisteemoista. Lehdet käyttivät myös freevalokuvaajia. Mikko Karlssonin AKT-lehti täytettiin paitsi päätoimittajan myös eri puolilla maata olevien avustajien voimin.

Karlsson ei nosta esiin yksittäistä juttua, joka olisi erityisesti painunut mieleen.

– AKT:n kesä- ja talvipäivät olivat aina tiukka rutistus ja niissä oli järjestelyjä avustajien kanssa, jotta kaikki ehdittiin hoitaa. Myös AKT:n isot tapahtumat, kuten edustajakokoukset ja 100-vuotisjuhlat, ovat jääneet mieleen paitsi isoina työponnistuksina myös upeina hetkinä.

Karlsson piti työstään AKT:ssa, vaikka liitossa oli sisäisiä vaikeuksia, jotka nousivat silloin tällöin myös julkisuuteen.

– Meininki oli rentoa ja liikkuminen työpaikoilla jäsenten parissa oli opettavaista ja antoisaa. Sain liikkua vapaasti eri puolilla Suomea. Vastuu oli tietysti omista tekemisistä. Kun tehtiin 15 lehteä vuodessa, se oli rankkaa. Ei voinut sairastua, kun lehti piti tehdä kolmen viikon välein eikä tuuraajaa ollut. Kaikkia lomiakaan ei aina tahtonut ehtiä pitämään, Karlsson kertoo.

NUORET KRIITTISIÄ LUKIJOITA

Entä lukijapalaute, tuliko sitä ja millaista se oli? Piskonen kertoo, että kyselytutkimusten mukaan Metalliliiton jäsenet olivat Ahjoon varsin tyytyväisiä. Työpaikkajutut olivat luetuimpia. Palautettakin tuli.

– Nuoret olivat kriittisimpiä, mutta palautetta lukijoilta olisi voinut olla enemmänkin. Juttuideoita tuli monesti aluetoimitsijoilta, jotka tuntevat alueensa työpaikat ja ihmiset.

Palkkiksen Pietarinen kertoo, että työpaikoilta tuli hienoja juttuideoita, joita ei toimistolla Hakaniemessä istuessa olisi tullut keksineeksi.

Karlssonin mukaan AKT-lehden lukijoilta ei hirveästi palautetta tullut, paitsi silloin, jos jutussa oli jokin virhe tai palautteen antaja oli eri mieltä jostain asiasta. Palautetta tuli myös siitä, kun AKT-lehti lopetti tietosuojasyistä jäsenten syntymäpäivien julkaisemisen. Niitä julkaistiin vielä pitkään sen jälkeen, kun muut ay-lehdet olivat lopettaneet julkaisemisen aiemmin.

– Palautteissa valiteltiin, että nyt ei enää tiedä, milloin kaveri toisella puolella Suomea täyttää vuosia, Karlsson kertoo.

Työantajapuolelta tuli joskus ärhentelyä, jos jossain jutussa työntekijä tai luottamushenkilö antoi firman toimintatavoista kriittistä palautetta.

Juttujen sisältöihin eivät kustantajat puuttuneet. Piskosen mukaan Ahjon linjasta ei ollut koskaan erimielisyyksiä, erilaiset mielipiteet, myös toimintaa arvostelevat, saivat tilaa.

Aino Pietarinen katsoi paineiksi lähinnä asiat, joista olisi pitänyt kirjoittaa. Mutta minkäs teit, kun kaikki ideat eivät mahtuneet lehteen.

– Monien yllätykseksi voin kertoa, että kustantaja ei paljoa painostanut ja lehteä saatoimme tehdä aika vapaasti. Toki olimme työntekijän puolella ja siitä näkökulmasta oli helppoa tehdä juttuja, Pietarinen muistelee.

JOHDATUS DIGIAIKAAN JÄI TEKEMÄTTÄ

Tekninen kehitys ay-lehdissä on ollut huima, kuten muissakin lehdissä. Alkuaikoina tekniikan huippua olivat kirjoituskoneet, paperitaitto ja telefax.

– Kun tulin Hagikseen 1987, jutut kirjoitettiin kirjoituskoneella, lähetti haki liuskat ja valokuva-aineistot painoon. Kuvattiin filmille, Karlsson muistelee.

1990-luvulla alkoi siirtyminen atk-aikaan ja päätetaittoon toimituksissa, muussa viestinnässä otettiin kirjeiden sijaan käyttöön sähköposti, internet ja Facebook.

Aino Pietarista harmittaa, että Palkkatyöläisen lukijoita ”ei ehditty johdatella digisisällön lukijoiksi”, sillä lopulliset päätökset paperilehden lopettamisesta tulivat nopeasti. Lopettamisen syynä oli tietenkin lehden tekemisen ja jakamisen kalleus.

– Lehden lopetus tuntui pahalta, olinhan tehnyt lehteä yli 30 vuotta, hän sanoo.

Pietarisen mukaan tämän päivän digisisällöt jäävät nopeasti luettaviksi klikeiksi. Jos taustat pitää kaivaa muualta, moni jättää sen helposti tekemättä. Keskustelu on pinnallista.

– Kun lehti tuli kotiin tai työpaikalle, se tutkimusten mukaan luettiin tosi hyvin, jopa kannesta kanteen, hän kertoo.

PERUSTEHTÄVÄ YHÄ SAMA

Digiloikasta huolimatta ay-lehtien perustehtävä pysyy: niissä tehdään sitä samaa työtä, mitä on ennenkin tehty.

– Kerrotaan jäsenten asioista sekä työelämän ja yhteiskunnan muutoksista jäsenille ymmärrettävästi ja kiinnostavasti, Heikki Piskonen sanoo.

– Haastattelut tehdään, kuvat otetaan, jutut kirjoitetaan ja lehti painetaan ja jaetaan samalla tavalla, vaikka tekniikka on kehittynyt valtavasti, Mikko Karlsson toteaa.

– Ay-lehtien toimittajakunta on todellisia työhönsä sitoutuneita raatajia, sillä useita lehtiä tehdään aivan liian pienillä resursseilla, sanoo Aino Pietarinen.

Seppo Korhonen
Kuvat: Aino Pietarisen kotialbumi, Kiti Haila,
Emmi Åkerblom ja Seppo Korhonen

Artikkeli Journalismia ay-lehdissä julkaistiin ensimmäisen kerran Aikamerkki.org.