Äänimerkki-podcast: Vuorovaikutus ja valta vieraskielisten ohjaustyössä

Sirkku Varjonen:
Tänään keskustellaan asiakastyöstä Suomeen muuttaneiden haavoittuvassa asemassa olevien asiakkaiden kanssa. Me pohditaan asiakkaan ja ammattilaisen välistä vuorovaikutusta, - Ja erityisesti siihen liittyvää valtasuhdetta. Ja tähän kytkeytyviä eettisiä kysymyksiä. Mä olen Sirkku Varjonen. Olen töissä Kuntoutussäätiössä erikoistutkijana. Taustaltani olen sosiaalipsykologi ja valtiotieteiden tohtori. Olen tutkinut maahanmuutto- ja ryhmien välisiä suhteita, osallisuuden kysymyksiä muun muassa. Tässä Arvosta osaamista-hankkeessa, johon tämä podcast-jakso liittyy, työskentelen projektikoordinaattorina. Arvosta osaamista -hankkeen pidempi nimi kuuluu “Arvosta osaamista – maahan muuttaneiden naisten työllistymisen esteiden poistaminen”. Tässä hankkeessa tunnistetaan ja vahvistetaan haavoittuvassa asemassa olevien maahan muuttaneiden naisten osaamista, kartutetaan heidän työelämässä tarvitsemiaan taitoja ja tietoja, ja edistetään heidän osallistumistaan työelämään. Kohderyhmänä on EU:n ja Schengen-maiden ulkopuolelta muuttaneet haavoittuvassa asemassa olevat naiset. Ja se haavoittuvuus voi olla esimerkiksi vähäistä tai puuttuvaa koulutusta tai vähäistä työkokemusta. Meidän hanke on alkanut vuonna 2024 ja on päättymässä nyt tämän vuoden elokuussa 2026. Kuntoutussäätiö toteuttaa Arvosta osaamista -hanketta Työväen Sivistysliiton kanssa. Meidän järjestökumppaneina on mukana Nicehearts ja Setlementti Tampere. Arvosta osaamista -hanke on EU:n turvapaikka-, maahanmuutto- ja kotouttamisrahasto, AMIFin osarahoittama. Ja tänään mun kanssa täällä studiossa on keskustelemassa mun työkaverit Sarianne ja Iida, jotka esittelee kohta itse itsensä. Tervetuloa mukaan!

Sarianne Sahervo:
Moikka, olen Sarinne Sahervo, myös Kuntoutussäätiöllä töissä - osallisuuskoordinaattori nimikkeellä siellä. Tässä hankkeessa teen työvalmennusta. Tätä hankkeen työvalmennusta on toteutettu pääkaupunkiseudulla ja Tampereella kaikille halukkaille kohderyhmään kuuluville naisille. Ja työvalmennuksesta tässä vaiheessa sen verran, että me huomattiin, että tälle kohderyhmälle toimii hirveän hyvin tämmöinen walk in -tyyppinen työvalmennus. Eli ilmoitettiin aina etukäteen, että työvalmentajat on tavattavissa tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa ja kaikki työvalmennuksesta kiinnostuneet naiset olivat tervetulleita osallistumaan siihen.

Iida Virtanen:
Minä olen Iida Virtanen. Minä olen myöskin Kuntoutussäätiöltä ja työskentelen työvalmentajana tässä Arvosta osaamista -hankkeessa. Olen koulutukseltani sosionomi ja työvalmentaja ja olen meillä kuntoutussäätiöllä työskennellyt monessa eri hankkeessa pääasiassa nimenomaan työvalmentajan roolissa. Ja sen lisäksi, mitä tässä Sirkku ja Sarianne jo mainitsikin, niin meillä sitten on ollut toimintana myös tämmöiset osaamisryhmät. Me järjestettiin niitä tässä kymmenisen kappaletta pääkaupunkiseudulla ja Tampereen alueella. Ja näissä osaamisryhmissä me ollaan naisten kanssa keskusteltu siitä oman osaamisen tunnistamisesta, ja että miten siitä voi suomeksi kertoa esimerkiksi työhaastattelutilanteessa. Lisäksi käytiin läpi paljon tämmöistä suomalaista työelämäsanastoa ja mitä esimerkiksi kirjoittaa työhakemukseen. Sitten meillä liittyy tähän hankkeeseen myös tämmöiset osaamismerkit, joita kehitetään ja ollaan kehitetty yhdessä näiden naisten kanssa. Osaamismerkeillä on tarkoitus tuoda näkyväksi sitä epämuodollista osaamista, mitä meillä kaikilla on. Eli sitä osaamista, mistä välttämättä ei ole olemassa mitään tutkintoa tai todistusta. Ja ollaan tosiaan tässä osaamisryhmissä saatu näiltä naisilta paljon hyviä ideoita ja näkemyksiä näiden osaamismerkkeihin liittyen ja ollaan siltä pohjalta lähdetty niitä kehittämään. Ollaan koettu, että näiden kaikkien toimintojen, mitä tässä on nyt edellä mainittu, niin näiden pohjalta ollaan paljon opittu tässä hankkeen aikana tietenkin ihan tästä osaamisen tunnistamisesta ja muusta hankesuunnitelmasta mainituista asioista, mutta siinä on vähän sivutuotteena sitten tullut meillä paljon osaamista ja uusia ehkä näkökulmia liittyen sitten esimerkiksi vuorovaikutukseen ja vähän tämmöisiin ammattilaisen ja asiakkaan valtasuhteisiin liittyviin asioihin. Ja niistä nyt sitten tänään erityisesti tässä podcastissa jutellaan.

Sirkku Varjonen:
Kiitos, Iida. Mitä me sitten tarkoitetaan näillä valta-asemilla ja miksi tämä teema meitä kiinnostaa? Mä ajattelen, että kaikissa suhteissa ja kohtaamisissa valta on jotenkin läsnä ja monellakin tavalla. Jos me mietitään ammattilaisen ja asiakkaan välistä kohtaamista, niin ammattilaisella nyt tyypillisesti on enemmän valtaa monessa mielellisessä sen ammattiasemansa kautta. Hänellä on yleensä enemmän tietoa käytössä niistä asioista, mistä asiakkaan kanssa vaikka keskustellaan, jos puhutaan nyt vaikka tämmöisestä ohjauksesta vaikkapa juuri Suomeen muuttaneiden ihmisten kanssa. Ammattilaisella on usein se etu itsellänsä myös, että keskustelua käydään tyypillisesti hänen omalla äidinkielellään, hänelle tutussa yhteiskunnassa. Eli on siis selvää jo lähtökohtaisesti, että ammattilaisella on tietty valta-asema, ja sitä on mahdoton täysin välttää. Mutta se vallan epätasapaino on mun mielestä selkeästi ongelma silloin, ensinnäkin, jos ammattilainen itse ei ole siitä lainkaan tietoinen, tai jos se tilanne jostain syystä on sellainen, että se vuorovaikutus sen ammattilaisen ja asiakkaan välillä perustuukin sellaisen asetelmaan, missä ajatellaan joko ihan tietoisesti tai ehkä tyypillisesti alitajuisesti, että on jotenkin ok ja hyväksyttävää, että Suomeen muuttanut ihminen on jollakin tavalla alempi arvoisempi kuin valtaväestöön kuuluva ihminen, tai että hänen ehkä tuleekin tyytyä jollain tavalla vähempään kuin muiden. Tällaisia teemoja me tänään pohditaan ja nämä kytkeytyy siihen asiakastyön eettisyyteen, nämä vallan kysymykset, mitä me tässä ruoditaan. Nämä on teemoina semmoisia, jotka on tuttuja hyvin monenlaisesta asiakastyöstä, jossa kohdataan Suomeen muuttaneita ihmisiä. Me pohditaan näitä tänään erityisesti meidän omien kokemusten pohjalta, joita on kertynyt tästä kolmannella sektorilla, järjestökentällä tehtävästä matalan kynnyksen kohtaavasta asiakastyöstä, tai ohjaustyöstä kotoutumisen ja työllistymisen parissa. Ja jos mennään tässä semmoisiin käytännön havaintoihin ensiksi, mitä me ollaan tässäkin hankkeessa tehty, jotka on jäänyt jotenkin mietityttämään ja joihin saattaa liittyä jotain eettisiä ongelmia, jotka jollakin tavalla liittyy näihin valta-asetelmiin asiakkaan ja ammattilaisen välillä, niin haluatko sinä Sarianne vaikka kertoa jotakin tällaisia käytännön esimerkkejä tällaisista tilanteista?

Sarianne Sahervo:
Kiitos Sirkku. Mä ihan ensin haluan sanoa sen, että jotenkin tärkeä on asiakastyötä tekevänä tunnistaa se, että kaikilla ihmisillä on niitä ennakko-oletuksia. Ne on ihan tavallaan semmoinen inhimillinen puoli kaikissa ihmisissä, mutta tärkeää on just se, että ne yrittää tai pyrkii tunnistamaan itsessään. Ja tässä työssä justiinsa on paljon sellaisia asioita, mitkä on herättäneet tällaista eettistä pohdintaa. Esimerkiksi vaikka justiinsa se, että asiakkaat usein on hirveän kiitollisia ja vastaa moneen kysymykseen, että “kyllä, kaikki on hyvin” ja näin, että tavallaan, että onko siellä taustalla sitten joku sellainen, että onko se rehellistä ja tavallaan, että onko se luottamus siinä tilanteessa niin hyvä sen asiakkaan kanssa, että he pystyvät rehellisesti sanomaan ja pyytämään sitä, mitä oikeasti tarvitsee? Se on semmoinen, mitä on aina jäänyt miettimään, koska tosiaan ne kyllä -vastaukset on hirveän tyypillisiä ja tuntuu aina siltä, että olenpa tehnyt hyvää työtä tässä työvalmentajana, koska asiakas on niin tyytyväinen. Toki ihanaahan se on, jos tilanne on niin, että hän on tosi tyytyväinen, mutta välillä rupeaa miettimään, että onko tässä vaan sellainen tietynlainen kohteliaisuuden muuri meidän välillä. Koska ne kohtaamiset on olleet tässä hankkeessa kuitenkin aika lyhkäsiä pääsääntöisesti.

Iida Virtanen:
Joo, tuo oli hyvä, mitä Sarianne sanoit tuosta ja erityisesti tässä hankkeessa on kyllä musta huomannut sen, että no minkälaista se sitten on se luottamus. Mutta tuntuu, että semmoinen ainakin jonkinasteinen luottamussuhde on syntynyt yllättävänkin nopeasti ja ainakin tälleen ammattilaiselle tai työntekijälle se on näyttäytynyt sillä tavalla, mutta että se tosiaan on kyllä semmoinen, vaikka sinänsä onkin äärettömän ihana ja positiivinen asia, niin se herättää sitten miettimään sitä, että voiko olla vähän liiallistakin luottamusta? Esimerkiksi tässäkin välillä on tullut sellaisia, että ollaan aika arkaluontoisiakin asioita nähty, mitä naiset on sitten, vaikka jotain terveyteen liittyviä asiakirjoja tai muuta, meille näyttänyt. Siinä on tietyllä tapaa semmoinen ehkä haaste ja pohdituttaa ammattilaisena se, että onko mahdollisesti semmoinen ajatus, että saadakseni apua, tukea johonkin asiaan, minun täytyy kaikki näyttää tosi avoimesti, vaikka tämä henkilö tässä periaatteessa on aika tuntematon.

Sirkku Varjonen:
Kiitos, Iida. Minuakin on mietityttänyt tuo kiitollisuus ja semmoinen tietynlainen nöyryyden vaikutelma. Mä oon pohtinut sitä jo aikaisemmassakin työssä ja tutkijana, että mihin kaikkeen se voi liittyä. Toki nämä tässäkin olen luetellut erilaiset vuorovaikutuksen ilmiöt, että miksi usein vastataan myöntävästi tai luotetaan niin paljon, niin niitä selityksiä voi olla tosi monenlaisia. Alkaen jostakin kielitaidosta tai erilaisista kulttuurista tavoista tai omista henkilökohtaisista kokemuksista. Mutta siihen nöyryyteen ja kiitollisuuteen palatakseni, ajattelen, että ne voi liittyä myös sellaisiin oletuksiin, mitä sekä Suomessa meillä vastaanottavana yhteiskuntana valtaväestöön kuuluvilla ihmisillä saattaa olla suhteessa maahanmuuttajiin ja myös joillakin Suomeen muuttaneilla ihmisillä voi olla se käsitys tai oma ajatus siitä, että kun muuttaa Suomeen, niin on täällä vieraana ja on ehkä velvollisuus tai on kohteliasta osoittaa kiitollisuutta ja olla sillä tavalla vähän hissukseen, että ei vaan aiheuttaisi mitään häiriötä ja ehkä sillä tavalla aktiivisesti osoittaa sitä kiitollisuutta. Että sitä saattaa myös suomalaiset odottaa. Ja tässä hanketyössäkin, niin mä tunnistan tuon, mitä Iida sanoi, että kivaltahan se tuntuu työntekijänä, että jos asiakkaat vaikuttavat hyvin tyytyväisiltä ja iloisilta ja kiittelevät kovasti, että tulee sellainen olo, että olen tehnyt hyvää työtä ja onpas asiat mallillaan. Mutta ajattelen, että siinä takana voi olla jotakin vähän ongelmallisempaa. Jos meillä on se odotus, että Suomeen muuttanut ihminen ei saa mielellään valittaa mistään, ja me ehkä huomaamattakin saatetaan ottaa odottaa, että sitä kiittelyä pitäisi tehdä paljon, ei saisi sanoa poikkipuolista sanaa, niin mä näen, että se voi olla isokin ongelma monesta syystä. Etenkin jos on niin, että me suhtaudutaankin sitten eri tavalla esimerkiksi Suomeen muuttaneen esittämiin toiveisiin, valituksiin, ehdotuksiin, kritiikkiin, kun Suomessa ikänsä asuneiden ihmisten. Silloin me ollaan eriarvoisessa asemassa keskenämme.

Iida Virtanen:
Joo, tosta tuli mieleen, kun puhuit tästä kiitollisuudesta ja muusta, että yksi aika hyvä konkreettinen esimerkki minusta oli, kun me pyydettiin osallistujilta palautetta näistä osaamisryhmistä sitten siinä viimeisellä tapaamiskerralla, niin palautehan oli käytännössä täysin todella positiivista ja oli ollut ihanaa. Toki haluaisin ammattilaisena ajatella, että onpa ihana kuulla ja toivottavasti näin niin kuin olikin, mutta että aina tulee vähän semmoinen, että kyllä varmasti olisi jotain kehitettävää tai muuta, mitä me oltaisiin voitu tehdä toisella tavalla ja sitä sai aika paljon ehkä sitten kaivella sieltä, että me saatiin jotain sitten semmoistakin mahdollisesti. Että olisi ollut vaikka hyvä, että olisitte vaikka vähän hitaammin puhuneet tai olisi ollut tärkeää, että oltaisiin keskusteltu jostain asiasta X. Se oli musta aika semmoinen konkreettinen, missä se ehkä näkyi.

Sirkku Varjonen:
Tätä voisikin ehkä miettiä vähän pidempään, että mitä seurauksia siitä voi olla tai miksi se voi olla ongelmallista, että jos ammattilaisen ja Suomeen muuttaneen asiakkaan välillä vallitsee sellainen selkeä vallan epätasapaino, mikä voi sitten ilmetä vaikka tänä huomattavana kiitollisuuden ilmaisulla sen asiakkaan taholta tai jollakin muulla tavalla. Tuleeko sinulle Sarianne mieleen jotain esimerkkiä, tai näetkö sä tämän ongelmallisena tai mitä siitä voi seurata?

Sarianne Sahervo:
Niin, tarkoitatko sitä, että asiakas on liian kiitollinen?

Sirkku Varjonen:
No joo, se yhtenä esimerkkinä tai ylipäätään mahdollisesti muitakin vallan epätasopainon ilmenemismuotoja.

Sarianne Sahervo:
Niin, kyllähän se on tosi selkeää, että meillä on tosi paljon siinä asiakastyötä tekevänä välillä miettiä, että tietääkö asiakkaat ja kylläpä he luottaa meihin todella paljon, niin kuin Iida sanoi, näiden kaikkien asiakirjojen ja terveystietojen ja muiden kanssa. Mutta ehkä se liittyy myös siihen, että ehkä suomalainen kulttuuri, meillä on matala korruptio ja kaikki tämmöinen, että on ehkä sellainen turvallinen yhteiskunta verrattuna niihin paikkoihin, mistä meidän asiakkaat tulee. Ehkä sekin selittää sitä, että miksi se pääasiassa täällä viranomaisiin tai asiantuntijoihin ja työntekijöihin luotetaan. Totta kai se on sillä tavalla, että ehkä se on työntekijän näkökulmasta tärkeää vaan tiedostaa se, että onko siellä taustalla jotain semmoista, mikä ei tule ilmi siinä. Ja onko se semmoista, että siihen pitäisi yrittää vaikuttaa sitten? Mutta tähän ei varmaan meilläkään ole mitään itsestään selviä vastauksia. Ja toki varmaan voi olla ihan totta se, että asiakkaat oikeasti on niin tyytyväisiä. Ja sanon tässä välissä vielä sen, että meillä tässä keskustelusta puuttuu tämä meidän asiakasryhmän ääni, että reflektoidaan tässä vaan näitä kokemuksia, mitä me ollaan saatu heidän kanssaan työskennellessä.

Sirkku Varjonen:
Jep. Hyvä huomio. Tulee mieleen vielä siitä, mitä siitä voi seurata, että ei ole tasavertaiset lähtökohdat välttämättä siinä vuorovaikutustilanteessa, niin voi olla vaikea sitten päätellä, miten asiat todella oikeasti on. Mikä on asiakkaan tilanne, mitä hän tarvitsee, eikä päästä kunnolla käsiksi niihin asioihin, joita siinä kohtaamisessa ehkä on tarkoitus käsitellä. Vaikka ammattilainen luulee, että “okei, tämä on ratkaistu”. Siis mikäli esimerkiksi kielitaito on esteenä ja sen takia vaikka asiakas vastaa myöntävästi kaikkeen ja kaikki on selvää, vaikka ei oliskaan. Tai jos siellä taustalla on, että ei saa aiheuttaa vaivaa tänne tulevana, että pitää olla siellä vähän huomaamaton tai helppo ja nöyrä ja kiitollinen. Ja ehkä sellaisia asetelmia voidaan joskus vähän vahingossakin ylläpitää, jos sitä ei lähdetä haastamaan tai jos ei olla tietoisia, että tämmöisiä oletuksia voi tulla. Mä aikaisemmin tutkin yhdessä työkaverini kanssa vähän sitä, että miten ihmiset hahmotti monikulttuurisuutta. Mitä se kellekin merkitsi ja miten siitä puhuttiin, että kuinka Suomeen muuttaneen ihmisen tulisi olla Suomessa. Siihen tutkimukseen osallistuneilla Suomeen muuttaneilla ihmisilläkin oli keskenään erilaisia käsityksiä. Osa oli sitä mieltä, että pitää olla kiitollinen ja ei saa valittaa, ja osa oli sitä mieltä, että no totta kai jos on aihetta valittaa, niin on ok valittaa, ja että lakeja kuuluu luonnollisesti noudattaa, mutta ei muuten tarvitse jotenkin nöyristellä ja niin edelleen.

Iida Virtanen:
Niin toi on kyllä hyvä huomio just tää, että tässäkin kun me puhutaan näistä kokemuksista, niin kaikkihan nämä, jotka on meilläkin ollut mukana tässä hankkeessa, ollaan kymmeniä naisia, varmaan lähemmäs sata naista tässä kohdattu, niin kaikillahan ne on erilaiset taustat, erilaiset kokemukset. Ei pysty vetämään sellaista tiettyä johtopäätöstä, että näin se aina kaikilla on. Hyvin erilaisia varmasti heillä ne kokemukset.

Mulle tuli tuosta mieleen, mitä puhuit siitä, että miten tosiaan ehkä sitten tulee ymmärretyksi ja muuta, niin tälleen työvalmentajan näkökulmasta paljon ehkä pohditutti, puhuttiin jonkun verran naisten kanssa näissä ryhmissä näistä unelmista ja muusta. Jäi pohdituttamaan se, että me kyseltiin esimerkiksi jossain kohtaa sitä, että mitä he haluaisivat tehdä tulevaisuudessa, mitä ammatteja tai muuta. Sieltä aika nopeasti yleensä tuli näitä hyvin tyypillisiä ehkä lähihoitajaa, lastenhoitajaa, siivoojaa, kokki. Nämähän on äärettömän hyviä ammatteja. Varmasti voin uskoa, että monilla heistä nämä ihan oikeastikin on niitä haaveita. Mutta sitten kun me lähdettiin kysymään sitä, että “niin, mutta onko sinulla joku unelma? Että jos tässä ei olisikaan nyt ikään kuin mitään rajoitteita tai muuta, niin mitä sä haluaisit tehdä?” Ja sitten sieltä ehkä lähtikin tulemaan. Joku puhui, että hän haluaisi vaatesuunnittelijaksi ja toinen sanoi, että hänellä olisi kyllä toiveena lukea itsensä lääkäriksi. Joku sanoi, että haluaisi jonkun tämmöisen oman ravintolan perustaa ja muuta. Kaikki tämä valta-asema ja tietenkin se kielitaidon asettama tietynlainen ehkä muuri mietityttää ammattilaisena. Että kuinka paljon se sitten kaventaa näitä tulevaisuuden suunnitelmia, ja onko oikeutta unelmoida, jos tulet Suomeen muualta? Että onko samanlaiset mahdollisuudet ikään kuin tavoitella niitä omia unelmia?

Sarianne Sahervo:
Ja tuosta tuli mieleen se, että tavallaan meilläkin on paljon asiakkaita, jotka on niin kuin joko toivottavasti omasta toiveestaan tai sitten saamansa ohjauksen perusteella ohjautunut vaikka lähihoitajiksi tai hoiva-alalle, ja moni on nyt tosi ihmeissään siitä, että tällä hetkellä, kun työttömyystilanne on muuttunut niin radikaalisti Suomessa, että miten täällä ei saakaan töitä. Kun tilanne on niin nopeasti elänyt siihen suuntaan, että vaikka on aloittanut muutamia vuosia sitten hoiva-alan tai sote-alan opinnot ja nyt ei sitten olekaan töitä, vaikka se oli itsestään selvä juttu silloin, kun aloitti ne opinnot. Sitä on ollut vaikea selittää justiinsa, että tällä hetkellä tilanne on vaan niin haastava, että se työn löytäminen on todella kiven takana. Mutta onneksi on myös niitä onnistumistarinoita, että on asiakkaita, ketkä on löytäneet töitä.

Sirkku Varjonen:
Tuo oli mun mielestä aika puhutteleva ja hyvä sanavalinta, mitä Iida sanoi aikaisemmin, tuo kaventaminen tai jotain, mitä sanoit siitä kapeudesta. Mä ajattelen, että tässä Arvosta osaamista -hankkeessa, missä on ollut pitkälti kyse siitä osaamisen tunnistamista, niin silloin, jos ne kohtaamistilanteet sen  ammattilaisen ja asiakkaan välillä, jos niihin liittyy paljon semmoista ehkä piilossa olevaa vallan epätasapainoa tai niihin liittyviä odotuksia siitä, että  kenelle kaikille ei ehkä kuuluisi jotenkin samalla tavalla kaikki mahdollisuudet tai tasavertainen tulevaisuus, niin silloin se osaamisen tunnistaminen hankaloituu, jos ihmisellä, asiakkaalla ei ole jollakin tavalla mahdollisuutta olla ihan kokonainen, täysimittainen itsensä, vaan hän jotenkin päätyy vähän pienentämään tai kaventamaan itseään. Siis jos vaikka kokee, ettei ole mahdollisuutta ilmaista itseään ihan sillä tavalla kuin haluaisi, tai jos jostakin on tullut se odotus, että pitää lähinnä sanoa myönteisiä asioita tai olla hyvin suostuvainen ja mukautuvainen ja niin edelleen. Sitten se voi helposti lähteä vähän huonoille epäreiluille urille mahdollisesti se ohjaustilannekin. Ja ehkä ilman, että kukaan tarkoittaa mitään pahaa, mutta kuin vaivihkaa, jos on vaikka puolin ja toisin oletus siitä, että tietyt ammatit sopii Suomen muuttaneelle naiselle. Tai jos tulee se tilanne, että asiakas vaikuttaa hyvin tyytyväiseltä ja myöntyväiseltä kaikkeen ja ammattilaisille voi tulla joskus perusteetta se käsitys, että nyt kaikki on kunnossa ja hän on tyytyväinen ja tietää, mitä on tarkoitus tehdä. Ja voikin olla, että moni asia on jäänyt vaikka ihan epäselväksi tai ei ole tullut ilmi, mitä asiakas toivoo.
Mä ajattelen myös, että pahimmillaan nämä tämmöiset vallan epätasapainot voi johtaa jälleen vaivihkaa siihen, että se epätasa-arvo säilyy ja se vaikeuttaa tänne tulleen ihmisen kotoutumista, eli semmoista tämän yhteiskunnan täysvaltaiseksi jäseneksi pääsemistä. Siis monella tavalla, että jos ei ole vaikka mahdollista ilmaista omia unelmiaan. Jos ei saa riittävästi tietoa siitä, mitä mahdollisuuksia tässä yhteiskunnassa on. Jos ei saa omaa ääntään kuuluviin tai jos kokee, että pitää tyytyä jotenkin vähempään. Ja se ei mun mielestä ole loppupeleissä kenenkään etu tässä yhteiskunnassa. Ihmiset ei pääse puhkeamaan kukkaan.

Iida Virtanen: 
Tosi hyvin sanottu kyllä. Ja tuohon vähän ehkä liittyen tulee mieleen tämä, mikä työvalmennuksessa ja näissä osaamisryhmissä on paljon tullut esille, että kuinka paljon ehkä tarvitaan sitä rohkaisua ja kannusta ja vahvistamista siellä, että tosiaan “sinulla on oikeus unelmoida ja tavoitella ja muuten”. Että jotenkin yksi on esimerkiksi ollut ihan tämä suomenkielikin, että lähestulkoon ihan jokainen, kenet ollaan tavattu, niin he aloittaa sen, että “puhun tosi huonosti suomea, puhun tosi vähän suomea”. Ja sitten kun me ollaan siinä asioita käyty läpi, niin sitten on halunnut sanoa, että “hei, nythän me ollaan puhuttu tosi haastavistakin asioista ja sä oot todella hienosti tässä pystynyt kertomaan itsellesi vieraalla kielellä. Ja se, että koko ajan nyt kun uskallat käyttää tätä kieltä, niin se vahvistuu. Että ihan mielettömän hienoa.” Ja ylipäätänsä ollaan monesti yritetty ainakin muistaa kertoa näille naisille, jotka on osaamisryhmiin osallistuneet, että “hei, te olette kaikki tosi rohkeita, kun olette. Ja täällä halunneet käyttää suomenkieltä ja puhua vieraiden ihmisten kanssa suomenkielellä”. Niin ihan äärettömän tärkeätä ja just ehkä korostaa sitä meidän työntekijöiden ja ammattilaisten roolia siinä, niillä pienillä sanoilla, rohkaisun sanoilla voi olla äärettömän iso merkitys sitten.

Sirkku Varjonen:
Sä johdattelit Iida meidät hyvin nyt tähän teemaan, että mitä tälle kaikelle voisi tehdä? Miten niistä kohtaamisista työntekijän ja Suomeen muuttaneen asiakkaan kanssa voisi yrittää tehdä tasavertaisempia ja toimivampia ja tarkoituksenmukaisempia? Ajattelen itse, että yksi asia siinä on myös se ammattilaisen oman roolin pohtiminen. Ehkä niiden tunteidenkin pohtiminen ja semmoinen epämukavuuden sietäminen. Ja semmoinen joidenkin omien tunnereaktioidenkin pohtiminen, että miksi voi vaikka ärsyttää jonkun asiakkaan kielteisyys tai joku, että jos kokee tulevansa haastetuksi, niin mikä siinä itse asiassa ärsyttää ja minkälaisia omia odotuksia itsellä on niistä asiakastilanteista, mistä ei ole ehkä ihan tietoinenkaan? Ja niiden tunnereaktioiden pohtiminen voi ehkä johtaa sen jäljille, että “okei, mitä mä oonkaan odottanut ja onko se ihan perusteltua, että mitä mä oon odottanut?” Ja mikä kaikki niissä tilanteissa on sellaista, mihin voisi itse vaikuttaa, jotta sille asiakkaalle ei tule sellaista oloa, että hän jotenkin joutuu turhaan rajoittamaan itseään.
Siinä voi olla kyse välillä myös luottamuksen rakentamisesta. Että asiakkaalle syntyy sellainen olo, että hän voi olla aika lailla aito oma itsensä ja vaikka kertoa joistakin huolistaan tai myös kielteisistä asioista. Ja että hänen ei tarvitse keskittyä siihen kiitollisuuden osoittamiseen. Miten sitä luottamusta sitten voi rakentaa? Tuleeko sinulle Sarianne siitä mieleen jotain tai muusta tähän liittyvästä?

Sarianne Sahervo:
Niin, no minä tässä just mietin tavallaan, itse asiassa tämän aiheen tiimoilta tulkin käyttöä. Tavallaan se on mun kokemuksen mukaan ollut tietyllä tavalla, jos on ollut todella ohut se yhteisen kielen rajapinta, niin sitten se tulkin käyttö on voinut olla siinä semmoinen silta. Minulla esimerkiksi oli myös yksi asiakas, kenen kanssa tavattiin ensin kolme kertaa tulkin kanssa, ja sen jälkeen tavattiin ilman tulkkia. Ja se on jännä ollut huomata, että miten se yhteinen kieli kuitenkin, se on jotenkin syntynyt. Tai ainakin mulla on ollut vahva kokemus siitä, että asiakas on tullut ymmärretyksi ja asiakas on suoraan sanonutkin niin, että on kokenut, että tulee ymmärretyksi, vaikka yhteistä kieltä on vähän. Ehkä se luottamus syntyy siinä asiakastyössä, ehkä siinä, että on läsnä ja kuuntelee, oli se asiakas minkä taustainen tahansa. Se joko tulee tai ei tule. Se on jännä juttu. Se on vähän henkilökemian plus sitten ammattitaidon tämmöinen koktaili.

Iida Virtanen:
Joo, tuo on hirveän hyvä pointti kyllä, tuo tulkkien hyödyntäminen esimerkiksi. Ja sitten toki niissä tilanteissa, missä ei ehkä välttämättä pystytä syystä tai toisesta hyödyntämään tulkkia, että miten me voitaisiin ammattilaisena varmistaa se tosiaan, että minkälaisia kysymyksiä me esitetään, mihin ehkä ei pysty pelkästään vastaamaan sitten “kyllä”, mikä on helppo vastaus, jos että “ymmärsitkö, mitä tarkoitan”. Siihen on helppo vastata “kyllä”, oli se sitten oikeasti niin, että ymmärsi tai ei, mutta miten me voitaisiin muulla tavoilla, minkälaisia kysymyksiä? Voiko se olla jotain, että “mitä mieltä sinä olet tästä asiasta” ja jotain tämmöisiä, mihin se henkilö pystyisi vastaamaan jotain muutakin ja siitä ehkä sitten syntyisi se käsitys, että onko hän oikeasti ehkä ymmärtänyt, mitä ollaan sovittu tai mistä ollaan keskusteltu.

Sirkku Varjonen:
Ja tuohon tulee että ehkä voi kannustaa myös kysymään, että “mitä haluaisit kysyä tästä” tai jotenkin rohkaista siihen, että ok olla eri mieltä ja se kysyminen on ok. Ja välillä mä oon kuullut sellaisiakin suosituksia, että joskus siinä ehkä sitten, jos se vaikka se luottamus tuntuu olevan vähän hakusessa tai siihen tuntuu tarvetta erityisesti panostaa, niin joskus voi olla paikallaan antaa jotain vähän henkilökohtaisempaa itsestään. Se on tietysti jokaisen itse määriteltävissä, että mitä, tai haluaako niin tehdä, mutta ehkä sitä semmoista tiukan ammatillista kuortakin voi joskus raottaa. Mainita vaikka jonkun anekdootin tai yksityiskohdan omasta elämästä. Sekin voi joskus rakentaa semmoista tietynlaista tasavertaisuutta tai inhimillisyyttä siihen kohtaamiseen.

Iida Virtanen:
Niin, minusta tuo on hirveän hyvä kommentti. Juuri se, että me ollaan tässä ihmisenä ihmiselle. Pyrittäisiin poistamaan sitä, että me ollaan nyt jollain tavalla eri tavalla tässä, tai just tämä valta-asetelma, tai muu. Joo, tosi hyvä pointti kyllä.

Sirkku Varjonen: 
Ja tässä meidän Arvosta osaamista -hankkeessa ehkä siitä semmoinen käytännönlähempi esimerkki siitä osaamisen tunnistamisesta liittyy nyt ehkä eniten siihen kielitaitoasiaan. Sarianne muuten sanoit kivasti tuossa sitten yhteisen kielitaidon rajapinta, että joskushan me ehkä turhaan saatetaan sanoa, että joku on kielitaidoton. Sellaista ihmistä ei maailmassa taida kuitenkaan olla, joka, jos pystyy puhumaan tai kielellä ilmaisemaan itseään. Se on eri asia, onko meillä yhteistä kieltä ja mitä kieliä me itsekin osataan. Mutta olin sanomassa sitä osaamisen tunnistamisesta, että me ollaan tässä löydetty ja kehitetty monenlaisia tapoja itse tunnistaa sitä asiakkaiden omaa osaamista ja myös kertomaan siitä, että ollaan lähdetty esimerkiksi kuvista liikkeelle. Että miten voi kuvalla näyttää ja hahmottaa, mitä kaikkia taitoja itsellä onkaan. Semmoista arkista ja epämuodollista osaamista. Sitten on ollut erilaisia sanalistoja. Välillä on käytetty myös rinnakkaisia kieliä. Välillä on turvauduttu kehon kieleen ja haettu vaihtoehtoisia tapoja sanoa sama asia. Koitettu käyttää yksinkertaista suomen kieltä. Usein niitä keinoja sitten löytyy, kun tahtoa on. Semmoiseen luovuuteenkin varmaan tässä mielellään halutaan kannustaa muitakin, tai olen huomannut, että se tuottaa tulosta.
Ja se tulee myös vielä mieleen, että toisaalta sellainen realismi. Iida puhui mun mielestä hyvin ja perustellusti siitä unelmointiin kannustamisesta. Tai että koitettaisiin varmistaa se, että kaikilla on mahdollisuus unelmoida ja tavoitella niitä unelmia. Ettei etukäteen typistetä ja rajata vaihtoehtoja pois. Ja sitten samalla kuitenkin näen, että se on ammattilaisen vastuulla myös, ja tätä yhteiskuntaa paremmin tuntevan ihmisen vastuulla tietyllä tapaa, tehdä myös selväksi niitä realiteetteja, että mikä voi olla helpompi, mikä voi olla haastavampi väylä, tai mitä askeleita ehkä johonkin tavoitteeseen pääseminen käytännössä vaatii. Koska se on reilua. Silloin ihminen voi itse arvioida sitä, että minkä verran hän on valmis milläkin hetkellä panostamaan ja mitä riskejä ottamaan. Mutta ettei sitä etukäteen rajata sitä unelmointia ja vaihtoehtoja pois.
Tuleeko teille vielä mieleen tässä jo keskustelluista aiheista jotain, mitä haluaisitte lisätä?

Iida Virtanen:
Ei sillä tavalla ehkä nyt erityisesti just näistä asioista, mutta täytyy kyllä se tähän loppuun vielä todeta, että tämä hanke on kyllä ammattilaisen näkökulmasta ollut ihan mielettömän antoisa ja jotenkin näitä aivan mahtavia kohtaamisia näiden meidän osallistujien kanssa tulee kyllä varmasti vaalittua pitkään. Tämä on avartanut paljon ja opettanut tätä. Me ollaan monesti naisille sanottukin näissä osaamisryhmissä, että “kiitos, että opetitte myös meitä”, ja ollaan opittu ihan valtavasti tässä. Tai ainakin itse koen niin, että monenlaisista asioista on tullut tässä kyllä opittua. Semmosta vastavuoroisuutta tämä kyllä on.

Sarianne Sahervo:
Se on ihan totta, että minä kanssa itse olen tosi kiitollinen siitä, että ammattilaisena on saanut tehdä tämän asiakasryhmän kanssa töitä. Ja toisaalta taas miettiä, että maahanmuuttaneetkin on hirveän heterogeeninen ryhmä, että tavallaan senkin helposti niputtaa sillä tavalla, että nämä on yksi yhtenäinen ryhmä. Mutta siellä on hirveän monenlaisia asiakkaita, joista tietynlaiset vaikka kielitaitoon liittyvät asiat on ehkä yhteneväisiä. Mutta joo, kiitollisuus jää ehkä tästä ja nöyryys siinä, että on oppinut paljon myös työskennellessä näiden kanssa.

Sirkku Varjonen:
Ehkä tuo oli hyvä muistutus, ja liittyy myös siihen, mitä sanoit aikaisemmin, Sarianne, että sehän on tosiasia, että väkisinkin kaikilla meillä on myös ennakko-odotuksia ja ennakkoluuloja, ja stereotypiat vaikuttavat meissä kaikissa. Niistä on mahdoton päästä täysin eroon. Mutta se auttaa, jos muistaa haastaa itseään ja sitä, että minkä pohjalta nyt työskenteleekään tai miksi reagoi, niin kuin reagoi, ja miten oma tausta vaikuttaa niihin odotuksiin ja tarvittaessa vähän haastaa niitä. Ja jotenkin minulle tulee mieleen tässä lopussa vielä sekin, että sanoit myös hyvin Sarianne, että meitähän ei ole nyt tässä studiossa keskustelemassa yhtään tähän kohderyhmään kuuluvaa ihmistä, Suomeen muuttunutta naista. Ja ehkä minua on jäänyt mietityttämään myös tässä hanketyöskentelyssä muutenkin se, että miten sitä voisi lisätä sitä tasavertaisuutta ja samalla sen hankkeen onnistumisenkin mahdollisuuksia, niin että vielä enemmän saisi mukaan niitä ihmisiä siihen suunnitteluunkin, keitä se hanke koskee ja keitä sen on tarkoitus palvella ja tukea. Yksi vähän ehkä hölmöydessä opettavainenkin esimerkki on ollut, kun me haluttiin ohjausryhmään kerran mukaan yksi hankkeen kohderyhmään kuuluva henkilö. Sitten ajateltiin, että tämä on just hyvä kuulla heidän ääntään ja päästää osallistumaan. Sitten kysyttiin meidän järjestökumppanin kautta, että löytyisiköhän joku sopiva nainen tähän ohjausryhmään, että hänen pitäisi sitten osata sujuvasti kyllä Suomeen mielellään ja olla reipas ja valmis tulemaan. Ja sitten he erittäin perustellusti kyllä haastoi sitä heti, että “hetkinen, minkä takia pitää osata sujuvasti Suomea?” Se oli erittäin tarpeellinen haastaminen ja vähän nolostuttavakin hetki, koska ottaen huomioon, että me kuitenkin lähdetään siitä, että me halutaan nimenomaan tukia niitä ihmisiä, jotka lähtevät vähän takamatkalta ja tyypillisesti ei vielä osaa kovin hyvin suomea. Niin miten me sitten yhtäkkiä edellytetään, että pitääkin osata suomea, jotta voi osallistua siihen yhteen kokoukseen? Ja sitten keksittiinkö me siinä, että sitten me tehtiin pohjatyötä ja harjoiteltiin yhdessä naisen kanssa, joka halusi osallistua, että mitä hän voi sanoa suomeksi ja käytettiinkö me välillä myös englantia. Siinä tuli eri vaihtoehtoja, että voihan myös ottaa toisen kielen käyttöön. Ehkä me voidaan tehdä jotain joustoja eikä olettaa, että juuri meidän tarpeisiin sopiva henkilö ja tietyt taidot omaava henkilö löytyisi tähän. Siinä jäi jälleen kiinni tämmöisistä omista odotuksista ja niiden epäreiluudesta. Se liittyi paljonkin valtaan, tuokin esimerkki.
Mutta nyt aletaan lähestyä ihan oikeasti loppua ja ehkä tässä yhdenlaisena yhteenvetona voisi sanoa meidän yhdessä pohtima ajatus, että ei ole varmastikaan mahdollista eikä tarpeen purkaa kaikkia valta-asemia asiakastyössä. Se ei ole mahdollista, eikä niistä kaikista oletuksista ja valtakysymyksistä edes pysty tulemaan aina tietoiseksi. Mutta silti sitä kohti kannattaa pyrkiä, eli tiedostamaan sitä epätasa-arvoa, vallan epätasa-arvoa ja purkamaan vuorovaikutuksessa vuorovaikutuksen kannalta haitallisia valta-asetelmia siinä määrin, kun se on mahdollista. Se vaatii semmoista jatkuvaa hereillä oloa ja halua siihen ja valmiutta tarkastella sitä omaa toimintaa.

Sarianne Sahervo:
Joo, hyvä kiteytys, Sirkku.

Sirkku Varjonen:
Vielä ihan viimeiseksi, että jos haluat perehtyä tarkemmin meidän hankkeeseen, niin googlaa “Arvosta osaamista” hankesivuilta löytyy lisätietoa. Sinne tulee tietoa kesäkuussa järjestettävästä Osaamismerkki-webinaarista, joka on kaikille avoin ja vielä koko hankkeen loppuseminaarista, joka on elokuussa tänä vuonna 2026.

Sarianne Sahervo:
Hei, kiitos kovasti, että olit kuulolla tämän meidän podcastin ajan. Tuli tässä uusia mielenkiintoisia pohdintoja vielä hankkeen viime metreillä. Kiitos Sirkku ja Iida.

Iida Virtanen:
Kiitos paljon!

Sirkku Varjonen:
Kiitos teille!